Aatteet ja opetukset

Peppi Pitkätossu oli ensimmäinen kirjastosta lainaamani kirja. Kuva on tarkoituksella heikun keikun ja siinä on 14. painoksen kansi vuodelta 1991.

Opin lukemaan ainakin pari vuotta ennen koulun alkua. Eihän siinä ihmeellistä, monet lapset oppivat varhain, mutta kun meillä kotona ei ollut juurikaan kirjoja, lastenkirjoista nyt puhumattakaan. Vanhemmillani on täytynyt olla niukalti rahaa, sillä tulot olivat pienet ja talonrakentamiseen piti ottaa lainaa, mutta sen ymmärsin vasta vuosia myöhemmin.

Vihkiraamattu oli ja keittokirja, joka oli tullut häälahjaksi ja sen välissä äidin kauniilla käsialallaan jostain muistiin kirjaama pitkä Titanic-runoelma, jota innolla luin. Kovassa käytössä olivat myös Kansa-yhtiöitten vuosittain julkaisemat kalenterit, joissa oli almanakkatietojen lisäksi myös artikkeleita, tilastoja, listoja, karttoja jne. Isälle tuli joka vuosi kalenteri niin kauan kuin hän oli vakuutusasiamies (oto). Kirjasten avulla meillä pidettiin monet tietokisat – ja opittiin paljon nippelitietoa maailmasta.

Vanhempani eivät koskaan olleet kirjaihmisiä, mutta lehtiä he aina lukivat – äitini silmäilee vieläkin Savon Sanomista ainakin otsikot. Kotiimme Rötikössä tuli Kansan Sana sekä äidin sisareltaan lahjaksi saama Uusi nainen -aikakauslehti. Kansan Sana oli SKDL:n ja myöhemmin vasemmistoliiton sanomalehti ja Uusi Nainen taas SNDL:n (Suomen Naisten Demokraattisen Liitto) kuukausijulkaisu. Hmm, aatteenpaloa meillä oli tarjolla. Kulttuuri- ja mielipidelehti, sanoo Google. Olenkin aikuisena vitsaillut, että olen niin kovapäinen, että vaikka opin lukemaan Kansan Sanasta, niin oppi jäi, mutta aate ei tarttunut. Kansan Sana tuli isälleni aina siihen asti, kunnes lehti kymmenisen vuotta sitten lopetettiin. Tätini oli Uusi Nainen -lehden asiamies jonkin aikaa ja sitten, kun hän luopui siitä, niin lehden tulo meillekin lakkasi. Julkaisusta muistan, että se oli painettu paksuhkolle mattapintaiselle paperille ja siinä oli juttuja mm. Neuvostoliiton sankarinaisista. Muistan vain yhden ainoan kansikuvan ja siinä oli Paavo Aitio (SKDL:n kansanedustaja, ministeri, maaherra) tyylikkäästi paita, puku ja solmio soinnutettuina. Olikohan hän sen ajan (demokraattisten) naisten silmänilo? Minulla ainakin oli silmää jo silloin väreille ja tyylille – ja ehkä komeille miehillekin!

Satunnaisesti saimme lainaan joltain naapurilta Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja tai muita sen ajan julkaisuja: sota- tai villin lännen tarinoita. Mitään lehtiä tai kirjoja meille lapsille ei ostettu, joskin kerran sain markkinatuliaisina paperinukkelehden, jossa molemmissa kansissa oli nukke ja vaatteet välilehdillä ja ne piti itse leikata siitä irti. Muistan vieläkin vaalean Judyn ja tumman Julian. Veljeni Helsingissä asuva kummi tilasi hänelle Aku Ankan ja toki minäkin pääsin nauttimaan lehdestä sitten, kun veljeni oli ensin lukenut. Minulle kummini ostivat mekkokankaita, esiliinoja, sinänsä aivan käyttökelpoisia ja tarpeellisia, mutta hekin ostivat veljelleni kirjoja! Meillä oli kova hinku saada lukea ja todelliseen riemuun pääsimme vasta, kun yläluokille tuli opettajaksi Harry Hietala. Hän oli jo ennen lukuvuoden alkua järjestänyt kouluumme kirjaston. Sääntö oli, että jokainen paperoi sen kirjan, jonka aikoi ensiksi lainata. Minun valintani oli Peppi Pitkätossu.

Toinen vieläkin tärkeämpi asia tapahtui Hietalan aikaan, vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Erään tunnin alussa, olisiko ollut äidinkieltä, hän toi luokkaan magnetofonin (=kelanauhurin) ja laittoi jokaisen vuorollaan lukemaan nauhalle. Olin siihen aikaan hirvittävän ujo ja luokan edessä, vaikkakin istuen pöydän takana, lukeminen oli kauhistus. Äänityksen kuuntelu oli vielä etovampaa: epäselvää muminaa… Ja sitten vielä opettaja ilmoitti julkisesti, että minun ässässäni oli vikaa, suhauttelin tarpeettomasti. Opettaja Harry kertoi Demosthenesta, kreikkalaisesta valtiomiehestä, joka oli erityisen taitava puhuja, joka oli korjannut puhevikansa huutamalla yli aaltojen pauhun suu täynnä kiviä. En nyt kuitenkaan kiviä suuhuni laittanut, mutta seminaarien ja koulutuspäivien haluttu puhuja ja esitelmöijä minusta aikanaan tuli. Usein minun vuoroni oli lounaan jälkeen, koska tiedettiin, että olen niin vauhdikas ja eloisa esiintyjä, etteivät ihmiset pääse nukahtamaan.

Kun tulin 2014 Kuopioon etsiskelin Harrya ja tarkoituksenani oli ottaa yhteyttä ja kiittää. Hän kuitenkin oli poistunut keskuudestamme. Pari vuotta sitten olin äitini tukena yhden entisen naapurimme hautajaisissa. Kahvia juodessa juttelin vainajan kymmenisen vuotta minua nuoremman tyttären kanssa Rötiköstä sekä elämästä siellä ennen ja nyt. Hän kysyi, että oliko minun aikaan Hietala opettajana. Oli, vastasin. Siis Martsan isä, hän sanoi. Kenen, ihmettelin. No, Hietalan Marcon!

Well, I’ll be darned!

Comments are closed.