Anna meille rauhasi

Viime yönä ne tulivat takaisin. Ne lapsuuteni sotaunet. Ne, joissa olen rakennuksen sisällä ja ulkona saartorengas aseet tanassa lähestyy. Ja ne, joissa sotakoneet kiitävät taivaalla uhkaavasti jyristen. Ne tulivat uniini viime yönä. Kuvasto oli eri, mutta aihepiiri sama. Kauhu, pelko, ahdistus, turvattomuus.

Muistan lapsuuden unien kirjosta myös sellaisen, jossa leikin kotimme pihalla Rötikössä. Hiekalla piirretty viiva ja taivaalla sotaisia koneita ja kuulen äänen vai onko se vain hiljainen sisäinen viesti: kun pysyt viivan kodin puolella, ei ole mitään vaaraa. Aikuisena olen nähnyt unen, jossa on tapahtunut ydin- tai vastaava onnettomuus ja minulle viestitään: mene kartan reunalle, niin pelastut. Minkä kartan, kysyin silloin. Ja kysyn vieläkin.

Mistä sota tuli lapsuuden uniin? Isäni oli liian nuori toiseen maailmansotaan ja hänen isänsä taas liian vanha. Äitini veli oli liian nuori ja isä oli kuollut jo vuosia ennen sotaa. Vanhin sedistäni joutui vuoden etuajassa sotaväkeen, muttei koskaan rintamalle, näin mulle kerrottiin. Sodasta ei puhuttu kotona tai suvussa yleensäkään. Hämmästykseni oli melkoinen, kun sedän hautajaisissa 2015 veteraaniveli piti puheen ja kertasi setäni sotasaavutuksia Kuhmon suunnalla ja sitten laulettiin Iltahuuto…

 Elämä soljui eteenpäin ilman suurempia murheita. Vanhempieni elämä oli kylläkin kovin sotaisaa ja meluisaa. Tärkeinpänä syynä isän ryyppääminen. Juopuneena isä oli väkivaltainen ja mustasukkainen ja myös me lapset saimme osamme. Etenkin minä, vanhimpana. Ja tyttönä. Perheestämme puuttui kaikenlainen läheisyys. Tunteille ei ollut sijaa. Niitä ei näytetty eikä niistä puhuttu ei perhepiirissä eikä varsinkaan ulkopuolisille. Eihän iso tyttö itke, sanoi äitikin, joka sentään ainakin yritti tukea ja kannustaakin. Kun mummo (isäni äiti) näki saunassa mustelmat ihollani, hän totesi, että olen varmaan tehnyt jotain ansaitakseni lyömisen. Harjanvarrella. Halasin vanhempiani elämäni ensimmäistä kertaa palattuani vuoden USA-reissultani. Esimerkki oli opettanut. Kumpikin yritti pyristellä irti sylistäni. He olivat paremminkin tottuneet koskettamaan jollain kättä pitemmällä… Varsinkin isä.

Kotona meillä oli niukalti kirjoja tai mitään muutakaan lukemista. Isä haali lainaan erilaisia lukemistoja tutuilta, naapureilta, ties mistä ja mitä milloinkin: Korkeajännitys-sarjoja, Pekka Lipposia, Mustanaamioita… Korkeajännityksissä kuvattiin oikeaa sotaa lentokoneineen, väijytyksineen, aseellisine lähitaisteiluineen, Pekka Lipposissa kaikenlaisia, outojakin, retkiä ja konnia ja Mustanaamio seikkaili Afrikassa, muistelen. Näin lapsena unta siitäkin, että olin metsäisellä tiellä ja pahojen miesten suuri umpikuorma-auto oli tulossa hurjaa vauhtia ja piti päästä piiloon puiden suojaan. Pääsin nipin napin. Tällainen kauhistuttava kohtaus oli oikeasti jossain lukemistossa, Mustanaamiossa luulen. Mielikuvitukseni oli vilkas ja eläydyin lukemaani ja kuulemaani liikaakin.

Television uutisissa sota vilahteli, mutta pysyi kaukana. Kieliopintojeni takia asuin Englannissa ja USA:ssa. Sodista siellä puhuttiin ja protestoitiinkin. Englannissa kuulin Pohjois-Irlannista ja pommituksista Lontoossa ja USA:ssa Vietnam vilahteli puheissa, mutta kaikki nämä olivat sittenkin kaukaisia. Kerran olin Amerikan perheeni ja ystävien kanssa piknikillä puistossa Atlantin rannalla. Ilta ehti pimetä ja yllättäin päittemme päällitse lensi useampi kovaääninen, raskaalta kuulostava lentokone. Rahtikoneita, joku totesi, lähellä sijaitsevasta sotilastukikohdasta… Äänet toivat elävästi mieleeni lapsuuteni sotaisat unet.

Myöhemmin taistelut eri puolilla maailmaa vyöryivät koteihimme television välittäminä suorinakin lähetyksinä. Kaukaiselta tuntuivat sittenkin. Vuosituhannen alkupuolella olin monena vuonna asiakkaani kanssa Milanon messuilla ja yhtenä vuonna Irakin sodan pommitukset alkoivat juuri silloin. Aamulla kuuntelin paikallisista TV-uutisista yön tuhoja. Sota oli tullut lähemmäksi. Milanosta Lähi-Itään on paljon lyhyempi matka kuin Suomesta ja liekö koneet suorastaan lentäneet hotellini yli yön pimeydessä…

Kuvittelin, että lääketiede on kehittynyt enkä koskaan kuvitellut, että maailman laajuinen pandemia tulisi ja vielä vähemmän uskoin, että elinaikanani tulisi sota Eurooppaan… Olin toki kuullut amerikkalaisessa televisio-ohjelmassa jonkun ”selvännäkijän” puhuvan seuraavan suuren sodan uhkasta uudella vuosituhannella alueella, jota tuolloin reilu 20 vuotta sitten ei pidetty yhtenä räjähdysherkimmistä… Paikka jäi tarkentumatta. Ajattelin, että joo, kaikenlaisia ennustelijoitahan sitä on. Mutta Matinpäivän aamuna (24.2.22), kun heräsin vähän vaille kuusi ja avasin television lukeakseni teksti-TV:n uutiset, kanavan ohjelma olikin jo alkanut. Menossa oli dokumentti, jossa kerrottiin kuinka desantit/partisaanit vainosivat ihmisiä Kainuussa viime sodan aikoihin. Ruudun ylälaidassa kulki teksti, jossa kerrottiin, että naapurimaamme oli hyökännyt toiseen eurooppalaiseen naapuriinsa. Dokumentissa sanottu ja liikkuvan tekstin sisältö puuroutuivat päässäni yhdistelmäksi, jota  oli hetkeen vaikea tajuta todelliseksi.

Mutta totta se oli. Koko aamun ja aamupäivän tuijotin herkeämättä television erikoislähetystä. Televisio oli auki sekä makuuhuoneessa että tupakeittiössä, etten vain menetä mitään tärkeää, kun liikuin asunnossani. Ensimmäisinä päivinä katsoin kaikki mahdolliset uutislähetykset, mikä ei todellakaan ole tavallista minulle ja somessa työntyi silmiini kuvia ja videoita taisteluista. Sitten vähitellen etäännytin itseni uutisvirrasta. En jaksanut seurata yhtenään vaihtuvaa asiantuntijakavalkadia, joka ennustaa, arvioi, pohtii, kommentoi, kauhistelee… Yhdestä tosiasiasta en kuitenkaan pääse pakoon: sota on nyt lähellä.

Asun muutaman hävittäjäsekunnin päässä Rissalan lentokentästä (maantietä pitkin n. 45 km) ja olen tottunut Karjalan Lennoston harjoituksiin. Välillä mukana on ollut muualtakin tulleita koneita. Harjoittelemassa. Nyt jokainen hävittäjän jyly saa kurkkaamaan taivaalle, vaikkei siellä mitään näy. Ääni tulee hitaammin, joten pitäisi vahtia ulkona – kuten tein kesällä, kun amerikkalaiset koneet harjoittelivat taivaallani – jotta huomaisi hurjasti kiitävän hopeisen ”linnun” hyvän aikaa ennen ääntä. Tulee myös katseltua Flightradar-ohjelmasta koneiden liikkeitä idän suunnalla. Rajakaan ei ole kovin kaukana hävittäjän vauhdilla mitaten. Oudosti kiertelevät naapurimaan koneet hämmentävät.

Säät ovat aurinkoiset, joten liikun paljon ulkona ja näppäilen luontokuvia. Kotona töitten välissä otan rennosti. Tai yritän ottaa. Huomaan kuitenkin, että puuhailen tavallista enemmän, järjestelen paikkoja, suunnittelen huonekalujen, verhojen vaihtoa, kesän puutarhakasvien kirjoa jne. Katson tulevaisuuteen, uskon huomiseen, toivon parempaa… Peittelen levottomuuttani. Ajattelen jaksavani.

Ja nyt sitten lentävät koneet unissani, miehet aseineen uhkaavat mieleni rauhaa… En halua katsella sellaisia unia. Kaipaan päästä turvaan, päästä syliin. Että joku lohduttaisi. Olisiko nyt sopivaa itkeä?

Mieleni on täynnä surua ja levottomuutta. Ja sydämeni täynnä rukousta: Anna meille rauhasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.