Elämämme Rötikössä ei suinkaan ollut auvoista kaiken aikaa. Yksi järkyttävimmistä muistoista on se, kun isä tuli jälleen kerran umpihumalassa kotiin ja tapansa mukaan käyttäytyi aggressiivisesti. Ennen maalaistaloissa oli ns. uuninpankko, jonka edessä olivat savuhormit, mutta meidän uunikokonaisuus oli moderni eli siinä hormit olivat palomuurissa seinän vieressä ja uuninpäällinen oli avoin ja tasainen. Isä kiepsautti itsensä puulaatikon kannen kautta tälle tasanteelle ja alkoi heitellä siellä olevia tavaroita. Siinä lensi meitä kohti padat, kattilat, valurautainen paistinpannu sekä siihen aikaan yleinen – hellalla lämmitettävä – raskas silitysrauta. Äiti hätäpäissään kaappasi pikkuveljeni kainaloonsa ja hoputti minut ulos ja pakenimme piiloon navetan lämpöön. Ulkona oli pakkasta emmekä ehtineet päällysvaatteita ottaa mukaan. Tovin päästä äiti lähti tarkastamaan tilannetta ja totesi miehensä nukahtaneen, joten uskaltauduimme takaisin tupaan.
Kuten jokainen alkoholiongelmaisen lähellä elänyt tietää, niin sitä oppii pienimmästäkin käytöksen tai ilmeen muutoksesta huomaamaan päihtyneisyyden ja sen asteen. Usein vietimme jouluja naapurissa eli mummolassa ja yksi vuosi erityisesti on jäänyt mieleeni: sain lahjaksi pienen jakkaran ja joulupukki tahtoi, että laulaisin hänelle. Minä tuimasti kieltäydyin, koska pukki oli humalassa. Pukkihan hermostui moisesta. Siitä meinasi tulla selkkaus koko suvun kesken ja kaikki maanittelivat minua, mutta pysyin tiukasti kannassani. Taisin olla silloin 6-vuotias! Joulupukki, sen sain tietää myöhemmin, oli kummitätini puoliso.
Isän juomisesta tuli merkittävä osa elämääni. Hänen aggressiivisuutensa useimmiten kohdistui minuun, jopa hengenvaarallisesti. Oireilin sen johdosta monella tavalla, mutta kukaan ei kiinnittänyt asiaan mitään huomioita. Minulle ainoa tie oli pakotie: heti, kun tulin täysi-ikäiseksi ja saatoin itse allekirjoittaa passihakemukseni (isä kieltäytyi ja kielsi äitiäkin), lähdin ulkomaille, sillä Suomi ei ollut tarpeeksi suuri meille kahdelle.
Rötikössä asuessamme koin myös ensimmäisen läheisen kuoleman: isomummoni Hanna kuoli samana syksynä, kun aloitin koulun. Ukki tuli kertomaan myöhään iltasella äitinsä poismenosta ja pyytämään äitiäni, jolla on erittäin kaunis lauluääni, veisaamaan.
Kuulin myöhemmin, että mummo oli pesty sitten ja viety aittaan, jossa tavallisesti majailivat kaksi isäni veljeä. Olivat nyt tansseissa, joten nuorin tätini, joka sattui olemaan käymässä vanhempiensa luona, vahti aittaa siihen asti kunnes veljet tulivat kotiin. Kuoleman aikaan oli vielä syyslämmintä, mutta hautajaisiin tuli kova pakkanen sekä luntakin ja Helsingistä tulleet Hanna-mummon tyttäret meinasivat pikkukengissään ja kevyissä vaatteissaan jäätyä haudalle. Minä oli haudalla, veljeni ei. Hanna haudattiin jo 1930-luvulla kuolleen puolisonsa Mikon viereen ja viereisessä haudassa nukkui hänen sisarensa puolisoineen.
Vuosikymmenet vierivät eikä Hannan lapsista tai heidän lapsistaan kukaan hoitanut hautaa tai hankkinut siihen hautakiveä. Asuin Hämeessä, kun eräänä päivänä kesken työkiireitten aivan kuin joku olisi sanonut minulle, että nyt soitat Vehmersalmeen ja selvität onko Hannan ja Mikon hauta mennyt jo takaisin seurakunnalle. Vehmersalmihan oli silloin äskettäin liittynyt Kuopioon. Soitin ja sain tietää, että siirto takaisin oli järjestettävissä, vaikka itse asiassa hauta oli ollut laputettuna (hoitamattomuuden vuoksi) jo tovin ja oli siirtymässä seurakunnalle. Hämmennystä aiheutti se, kun selitin, että Mikko Hannansa kanssa siihen oli haudattu. Nainen puhelimessa oli hetken hiljaa ja sanoi, että ei siellä kyllä heidän merkintöjensä mukaan ole Hannaa… Sanoin, että mummon koko nimi oli Johanna ja kerroin myös kuolinajan ja sain tietää, että isomummon oikea nimi olikin Ida ja Johanna toinen nimi. Minulla välähti: koska isäni äidinäiti oli myös Ida, niin perheessä oli ilmeisesti käytännön syistä päätetty kutsua toista Idaa Hannaksi. Eeva-mummon äiti Ida oli kuollut jo ennen syntymääni ja hänet on haudattu Riistavedelle. Siihen lähelle on nykyään haudattu isovanhempani ja muutama setäni. Äitini suku on kaikki haudattu Vehmersalmeen.
Olen nykyään Hannan ja Mikon haudan haltija. Siitä on tulossa perhehautamme, vaikkei sinne hirveää tungosta taida olla, sillä lähiperheemme on pieni. Kolmisen vuotta sitten kuolleen isäni tuhkat laskettiin siihen Mikon puolelle – ja haudalle hankittiin luonnonkivestä muotoiltu muistomerkki, johon myös Hanna ja Mikko saivat nimensä. Sinne siis hautasin isäni maalliset jäännökset, mutta sitä möykkyä, joka kasvoi sisälläni isäni iskuista – henkisistä ja fyysisistä – en ole vielä saanut haudattua minnekään. Enkä muutoinkaan haihdutettua.
Kun kerran erkanen tästä maailmasta, niin haluan tuhkani siroteltavan – kauniin musiikin soidessa – mereen tai Kalliovuorille, sillä mikä sen uljaampaa kuin voida tuntea, että ”…olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento…”
………..
Viimeisen kappaleen sitaatin alkuperä on tuntematon, sitä käytetään usein kuolinilmoituksissa. Itse muistelen nähneeni sen tai vastaavaa ensimmäisen kerran englanniksi asuessani Vancouverissa, siellä Kalliovuorten juurella.