Ei nimi kylää pahenna…

Mutrunaama murjottaa ja protestoi…

Erään kesäkuun viimeisenä puolituntisena syntyi pienessä savolaisessa kylässä lapsi vuosikymmenen ukkosmyrskyn pauhatessa ympärillä.  Pienokainen oli ainakin isänsä suureksi harmiksi tyttö ja nuorten vanhempiensa ensimmäinen. Elämä alkoi mummolan peräkammarissa ja reilun vuoden päästä syntyi se kaivattu velipoikakin

Kylässä asui vain muutama perhe, maanviljelijöitä pääosin. Yksi emäntä valmisti neulomakoneella tilauksesta villahousuja ja -paitoja. Työ oli niin verissä, että käsi teki edestakaista liikettä vapaa-ajallakin. Hän oli myös innokas leipoja ja häneltä äitini sai maukkaan omenakakun reseptin, joka nyt on minulla ahkerassa käytössä.

Kaikki auttoivat naapureitaan heinänteossa, perunannostossa, viljankorjuussa jne. Mummoni toimi itseoppineena kätilönä kylällä ja vähän kauempanakin, mutta lapsenlapsiensa syntymiin haettiin kirkolta virallista ammattiapua. Naapurikylässä asuva ompelija kiersi talosta taloon ja valmisti vaatetta erityisesti naisväelle – ja taisipa samalla kertoa tuoreimmat kuulumiset reittinsä aikaisemmista taloista. Valokuvaaja Jaatinen pyöräili ikuistamaan filmille tärkeitä henkilöitä ja tapahtumia. Minustakin otettiin potretti juuri ennen ensimmäistä kouluvuottani. Ensinnäkin tuli kinaa äidin kanssa vaatetuksestani ja sitten Jaatinen ärsytti minut lirkuttelullaan lopullisesti, joten ilmeeni on varsin tuima.

Isääni, joka oli hyvä laskemaan ja oppimaan uusia asioita, pyydettiin naapurikylässä sijaitsevan pienen osuusliikkeen hoitajaksi, kun olin kuuden vanha. Sitä ennen vanhemmiltaan ostamalle parin hehtaarin tontille teiden risteykseen hän oli rakentanut meille talon. Maatilat olivat pieniä, joten perheitten nuoren väen oli etsittävä elantoa muualta. Setäni esim. osti Volga-merkkisen auton ja ryhtyi taksikuskiksi.

Ja olihan seudulla koulukin, noin kilometrin päässä, metsän katveessa. Alakoulun opettajana oli Karjalan evakko, jolle usein pyynnöstään lauloimme: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu…” Terttu-opettajan korvaan kalskahti pahalta meidän murteemme ja varsinkin se, ettei d-kirjainta osattu käyttää – ainakaan oikeissa paikoissa. Opettajan aikuisella pojalla oli autossaan sellainen

viitta, joka pomppasi esiin kääntymisen merkiksi. Yläkoulun opettajat tuntuivat vaihtuvan yhtenään ja heistä ei lapsuuteni ajalta ole mitään muistokuvaa.

Eipä siis kylässä ja sen elämässä ollut mitään varsinaista vikaa, jos ei lasketa satunnaisia humalaisten rettelöintejä, mutta kylän nimi oli kyllä joittenkin mielestä hirveä, jopa niin kammoksuttava, että koulu ristittiin uudelleen naapurikylän mukaan. Voisi tietysti otaksua, että nimenmuutoksen takana oli joku yksittäinen jo edesmennyt vaikutusvaltainen kyläläinen/kuntalainen ja moinen touhu jäisi ainutkertaiseksi, mutta ei. Etelästä Savoon muuttanut taksikuski, joka on asettunut juuri syntymäkylääni, kertoi huvittuneena äskettäin saamastaan kirjeestä, jossa asujaimisto ehdotteli kylän läpi menevän tien nimen muuttamista. Ai, mikä tämä nimihirvitys sitten on? No, kylän nimihän on Rötikkö ja uudelleen ristittävä väylä siis Rötiköntie. Ei kuulemma mennyt läpi muutosehdotus – tällä kertaa.

Kaksikin eri tietä vei pois kylästä jo lapsuudessani. Samat tiet toivat myös tuulahduksia maailmalta. Kesäisin sukulaiset Kuopiota ja jopa Helsinkiä myöten tulivat lomailemaan mummolaan. Eräällä pikkuserkullani oli koristossut, jollaisia en ollut siihen mennessä nähnyt, ja hän kertoi pelaavansa kotonaan sulkapalloa. En saanut mitenkään päähäni, että millainen sellainen sulista tehty pallo oli. Ihastelin myös naispuolisten sukulaisten kampauksia ja hepeneitä ja tarkkaan kyselin millaista siellä kaupungissa oli. Siitä huolimatta mielikuvani ei vastannut todellisuutta, kuten sain huomata myöhemmin. Lapsuudessani kaupunki oli vain jännittäviä tarinoita ja sen valot kajastusta taivaalla pimeinä syys- ja talvi-iltoina.

Se valo veti puoleensa ja aikanaan maailma avautui ja monet kaupungit sekä maat tulivat tutuiksi. Vuosikymmenten ja satojentuhansien lentokilometrien jälkeen halusin takaisin maalle. Ensimmäinen pysäkki oli Hämeessä ja sieltä tie vei omieni pariin tänne Savoon nelisen vuotta sitten. Ja voe kun tiällä onnii mukavoo!

Tavataan taas pian, niin kerron lisää…

Comments are closed.