Aurinkoinen sunnuntai. Nyt +4, mutta yöllä oli taas jokunen aste pakkasta. Seison työhuoneeni ikkunan ääressä – vaihdoin siihen pari päivää sitten kirpparilta hankkimani verhot- ja katselen kellastuvaan koivikkoon. Kauempana on myös suuri mänty ja pari pienempää kuusta. Metsikön takana olevan ”mummonmökin” katto näkyy ja se on selvä merkki siitä, että puut ovat pudottaneet ainakin osan lehdistään ja talvi on tulossa. Kesällä lehvästön läpi mökkiä ei näy. Linnut lentelevät edestakaisin. Minut havahduttaa aatoksistani suurempi liike: puusta puuhun hyppii orava.
Kun joulukuussa 2016 olin aloittelemassa muuttoa tähän kotiin veljeni ja serkkuni kanssa, niin seisoin tyhjässä asunnossa ja katselin kotini ikkunasta ulos oikealla kasvavaan kuusikkoon ja sanoin, että tähän kohti laitan uuden – kirpparilta silloin hankkimani – suuren nojatuolini ja istun siinä, katselen metsää ja lasken oravia. Ja jos oravia ei näy, niin istun ja katselen kuitenkin.
Kun tuoli sitten tuli muuttokuormassa, niin sijoitin sen suunnittelemaani kohtaan, mutta harmikseni huomasin sen olevan liian matalan, jotta olisin nähnyt oravia, sillä ikkunan alareuna peitti näkymät. Katselin aika ajoin metsää seisaaltani, mutta ainuttakaan oravaa ei tullut näköpiiriini. Kun valittelin tilannetta, niin tuttavat sanoivat, että kyllä oravat lintujen ruuat löytävät, odota vain. Eivät löytäneet. Päätin, että jostain syystä seudulla ei elä oravia.
Seuraavana vuonna ihastuin Tuusniemen kesäkirpparilla nojatuoliin, jossa oli jalusta, jonka päällä istuinosa pyöri. Toin tuolin kotiin, sijoitin sen edelliselle tuolille valitsemaani paikkaan, istahdin alas, katsoin ulos ja mikäs se siellä puussa loikkikaan! Orava! Olen sittemmin nähnyt lukuisia oravia ja kesällä tonttia samoillessani myöskin niiden ilmeisen ruokailupaikan eli puun, jonka alla on iso käpykasa.
Uudessa tuolissa kotiani silmäillessäni huomasin myös, että ennen muuttoa ostamani sisustustaulun värit olivat samat kuin tuolissa eli ruskea, beige ja turkoosi. Minulla on ollut tapana hankkia ennen muuttoa jotain sillä hetkellä mieltäni ilahduttavaa tulevaan kotiini. Taulukin oli kirpparihankinta ja laitoin sen tyhjän kotini seinälle samalla käynnillä, jolloin suunnittelin ikkunan ääressä laskevani oravia. Nojatuolin minulle myynyt nainen soitti syksyllä ja tarjosi toista samanlaista tuolia, jonka myöskin ostin. Pitkään metsästin tuoleihin sopivia verhoja, kunnes tätini kertoi, että hän oli saanut tyttäreltään sellaiset sinertävät verhot, joita hän nyt ei kuitenkaan aikonut laittaa ikkunoihinsa. Uhkaili jopa roskiin viemistä. Seuraavan kerran Kuopion keskustassa käydessäni, kävin kylässä ja verhothan olivat minulle juuri oikean väriset eli ne ovat nyt ikkunassani.
Kotini sisustus elää kaiken aikaa ja viimeisin kirpparihankinta on puinen seinäkello, joka sointuu tuolien ruskeisiin sävyihin. Kirppari-innostuksen minuun tartutti ystäväni Kaisu jo 80-luvun lopulla. Tapasin Kaisun jossain tilaisuudessa ja meistä tuli nopeasti ystävät. Kaisu oli Työvoimatoimiston psykologi Oulussa, mutta hän oli mukana monissa valtakunnallisissa projekteissa ja piipahti usein Helsingissä, jossa hänen matkustavaisella tädillään oli asunto. Siellä Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmassa vietimme rattoisia keskustelu- ja teehetkiä Kaisu, taidemaalariystäväni Pirjo sekä minä. Asunnosta oli lyhyt matka Hietalahden torin kirpparille, joten usein reippailimme sinne – ainakin Kaisu ja minä. Kaisu antoi runsaasti vinkkejä, mutta ensimmäinen ostokseni ei kuitenkaan saanut hänen hyväksyntäänsä: vaaleanpunainen college-pusero, jonka taskussa oli väritahra. Tahran sain pois ja vaate on satunnaisesti vieläkin päälläni, kun kaipaan jotain hempeää ja kodikasta rentoihin hetkiin. Tuosta tahranpoistosta muistui mieleen toinen sotkuinen kirppariostos, jossa näin potentiaalia. Ihastuin Oma tupa – oma lupa -tyynynpäälliseen Hauhon kirpparilla ja kuin ihmeenkaupalla kuvioon levinnyt punainen väri suostui poistumaan ilman, että muut värit haalistuivat (katso kuva yllä).
Kumpikin näistä ystävistäni on poistunut elämästä: Kaisu jo 90-luvulla syöpään ja Pirjo tällä vuosituhannella aivoverenvuotoon. Kaisu keräsi kirppareilta lasisia keittokulhoja, joista pari lahjoitti minullekin. Ne ovat rakkaina muistoina astiakaapissani. Osallistuin Kaisun kanssa myös koulutukseen Frantsilan yrttitilalla Hämeenkyrössä ja meistä on riemukas yhteiskuva, jossa ”näyttelemme” kesäteatterin kulisseissa. Paikka on sittemmin tullut minulle tutuksi myös kesäisenä ooppera-areenana. Taiteilijaystäväni maalauksia on seinilläni ja kiitän häntä myös siitä, kun hän vei minut suurimman masennukseni keskellä merenrannan metsikköön Espoon Soukan kulmilla. Siinä syvään hengittäessäni tiesin, että minulle kaupungin hulinaa oikeampi olisi maaseudun rauha. Siitä heräsi ajatus maallemuutosta, joka aikanaan myös toteutui. Ja nyt nautin kauniista syyspäivästä täällä metsän sylissä.