Oli vappu ja satoi lunta. Uuden kotitalomme kellarista isän veli oli vuokrannut tilaa verstaalle, jossa hän valmisti kattotiiliä. Setä oli asentanut tien puoleiseen pikkuikkunaan sihdin, jonka läpi tuotannossa tarvittava hiekka siirtyi alakertaan. Luminen vinosti seinää vasten asennettu sihti oli kuin pieni liukumäki konsaan ja siinä laskettelin polvillani. Uudet, juhlapyhän kunniaksi käyttöön saamani pumpulisukat, sellaiset beiget, luistivat hyvin… (Torut tulivat myöhemmin, kun äiti huomasi, että sukkien polviin oli tullut ns. silmäpakoja.)
Leikki keskeytyi siihen, kun maantieltä pihaan kaarsi hevonen rekineen. Kyydistä nousi hentoinen minulle tuntematon nainen, joka tiedusteli, asuiko kauppias täällä. Isäni oli siihen aikaan noin kilometrin päässä Summan kylässä sijaitsevan Osuusliike Uurtajan sivuliikkeen myymälänhoitaja, joten vastasin
myöntävästi ja ohjasin tulijan kotimme ovelle talon toisella puolella. Näin tapasin ensi kerran Liisan, joka puolisonsa Martin ja poikansa kanssa oli juuri tuona päivänä muuttanut em. Summan kaupan naapuriin. En muista enää ja edes tiesinkö silloinkaan, mitä piti kiireisesti saada kesken muuton, mutta isäni lähti palvelemaan uusia naapureita, joista tuli ajan mittaan myös vanhempieni ystäviä. Alkuun Liisan poika oli paremminkin minun leikkikaverini, sillä olimme kumpikin kiinnostuneita ompelemisesta. Neuvoin nuken vaatteita apuna käyttäen, kuinka hihat tehdään ja istutetaan. Pian kuitenkin toisenlaiset leikit veljeni kanssa kiinnostivat enemmän ja pojista tuli vähitellen elinikäiset ystävät.
Olin tuolloin vielä kovin nuori, alle kouluikäinen, joten aikuisten asiat olivat kaukaisia, vaikkakin olin aina ns. pelkkänä korvana kuunnellen keskusteluja. Seuraava merkittävä asia Liisan ja Martin elämässä oli raskaus. Tuohon aikaan vain harvoilla oli kotona puhelin, joten Liisan ollessa synnytyslaitoksella Martti juoksi yhtenään kaupalle soittamaan ja tiedustelemaan, josko perhe olisi kasvanut. Viimein tuli uutinen: oli syntynyt kaksi tyttöä!
Pian tämän jälkeen perheemme muutti Kuopioon, joten asioihin Rötikössä tai Summassa tuli pakostakin etäisyyttä. Myös meidän perheemme kasvoi ja sisareni syntymä muokkasi elämäämme. Aikanaan siirryin opiskelemaan Savonlinnaan ja myöhemmin ulkomaille. Seuraavan kerran tapasin Liisan ja Martin Riistaveden Mantulla setäni (isäni vanhimman veljen) 80-vuotispäivillä. Martti ilmestyi eteeni ja sanoi, että hän oli kuullut eteisessä, että olin paikalla ja hän halusi nähdä minut pitkästä aikaa, halusi katsoa, millaiseksi olin kasvanut… Siinä katselimme toisiamme ja ainakin minä mielessäni ihmettelin, että kuinkas en muistanut, että Martti ja Liisa olivat noin lyhyitä. Vai olinko itse kasvanut uusiin mittoihin. Iloisia olimme jälleen näkemisestä.
Äitini sairastui kymmenisen vuotta sitten ja joutui olemaan pitkiä aikoja sairaalassa ja sen jälkeen kävi yhtenään erilaisissa hoidoissa ja tarkastuksissa terveyskeskuksessa. Silloin tällöin törmäsin näillä retkillä myös Summan asukkaisiin, jotka hoidattivat omia vaivojaan. Seuraavat tapaamiset olivat hautajaisten merkeissä: ensin poistui hieman yllättäin isäni ja sitten aikanaan Martti. Pian Martin hautajaisten jälkeen muutin nykyiseen kotiini ja yksi reitti Kuopion keskustaan menee Summan kautta. Kerran tai pari piipahdin ohi ajaessani aivan ex tempore tervehtimässä Liisaa, joka viihtyi Summassa, vaikka hänellä oli koti myös Kuopion keskustassa. Vastaanotto oli aina vieraanvarainen ja iloinen. Viime talvena oli sitten Liisan vuoro lähteä viimeiselle matkalleen. Muistovärssy oli yksi kauneimpia, mitä olen koskaan nähnyt:
”Siellä he kulkevat
tähtien rivissä kirkasta vanaa,
äiti ja isä peräkanaa.
Siellä he jollain planeetalla
puutarhakeinussa pihlajan alla
viipyvät ääneti
nuoruuden muistoissa.
Jälleen yhdessä, isä ja äiti.”
(tekijä tuntematon)
Summassa pihapolku on tyhjä, puutarhakeinu rapistuu…
:::::::::::::::::::::::::::::
Kommentti: Kauniisti kirjoitettuja muistoja. Lopun muistovärssy on yhtä kuin valikoituja katkelmia Lauri Viidan Alfhild-runosta., kommentoi bloggaaja LiisaHelena