Kun uutisista seurasin presidenttimme esiintymistä YK:ssa, niin tuli mieleen omat vuosikymmenten takaiset seikkailut samassa talossa. Olin Yhdysvalloissa kieltä oppimassa ja asuin perheessä Connecticutin Stamfordissa, noin tunnin junamatkan päässä New Yorkista. Olin kovasti kiinnostunut kansainvälisestä toiminnasta ja siksipä Amerikan perheeni aktiiviset vanhemmat suosittelivat, että kävisin tutustumassa YK:n toimitaloon. Minulle kerrottiin, että siellä on vierailijoille opastettuja kierroksia.
Eräänä aamuna sitten lähdin matkaan. Junalla ensin Grand Centralille, josta kävelin 42. katua rantaan ja siinähän upea päämaja jo olikin. Liityin taloon kävelevien ihmisten virtaan jo kadulla ja seurasin heitä porraskatoksen alle ja siitä sisään taloon. Mitään ei kysytty, mitään ei tarkastettu. En millään lailla erottunut muitten pukeutumisesta, sillä minulla oli päälläni kaunis vaalea poplari, jonka olin saanut lahjaksi Amerikan perheeni äidiltä, joka poliittisen toimintansa ohessa oli vaatetusfirman osa-omistaja. Ylväästi sisään. Mitään lippukioskia tai neuvontapistettä ei näkynyt, joten jatkoin matkaani pitkin käytävää. Istuinkin jonkin aikaa lukemassa jotain tiedotteita, joita oli seinähyllyssä. Ei todellakaan mitään turistitietoa. Tovin harhailtuani ja katseltuani tulin toiseen aulaan, jonka oviaukossa seisoi uniformupukuinen kookas mies. Kävelin hänen ohitseen, ei mitään liikettä, mutta kun käännyin ympäri ja aioin palata takaisin käytävään, hän esti sen ja tiedusteli, minne olin menossa. Kun kerroin, hän kohteliaasti ohjasi minut turisti-infoon. Ei kuitenkaan kysellyt mitään, vaikka varsin näki, että tulin yksin talon sisältä.
Opastetulla kierroksella kuljimme ryhmänä ympäri taloa, kävimme jopa suuressa pääsalissa ja saimme paljon mielenkiintoista tietoa. Lopuksi meidät ohjattiin ulos. Silloin tajusin, että olin kävellyt sisään pääovesta, se vierailijoiden ovi oli talon toisessa päädyssä ja paljon vaatimattomamman näköinen. Tällainen omatoimikierros ei taitaisi onnistua nykyään.
Innostuin kuitenkin YK:sta niin paljon, että kirjoitin sinne kirjeen ja tiedustelin, millaisia työpaikkoja heillä on ja voiko sinne päästä esim. harjoittelijaksi. Sain oikein vastauksenkin ja nipun esitteitä ja käskettiin ensin opiskella. Vierailun aikana kävimme katsomassa myös esim. tulkin työpistettä ja siitä – ja yleisestä kiinnostuksesta kieliin – se lähti: päätin opiskella tulkiksi. Valmistuin Savonlinnan kieli-instituutista kielenkääntäjäksi ja tulkiksi, mutta vain konsekutiivitulkiksi (=tulkkaa jälkikäteen), YK:n tulkit ovat simultaaneja eli tulkkaavat samanaikaisesti. Suomessahan simultaanitulkkikoulutusta ei ollut ja vaikka selvästi minulla oli edellytyksiä alalle (esim. olin vuosikurssin ainoa, joka teki tulkkauksessa muistiinpanot tulokielellä eli sillä, jolle käänsin ja muutoinkin olin opettajien mukaan nopea ja erittäin vakuuttava), niin taloudellisesti esim. Sveitsiin jatko-opiskelemaan lähtö ei tullut kysymykseenkään. Piti siis valita vaihtoehto B eli töihin. Ensimmäinen työpaikkani oli Iisalmessa farkkufirman vientisihteerinä, jossa työssä sain niin kääntää kuin tulkata sekä matkustaa paljon. Ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä, mutta niistä toisella kertaa.
Stamfordissa asuessani kävin New Yorkissa usein ja koin muitakin seikkailuja, kuten pääsin mm. tv-sarjan pilotin testaukseen mukaan, mutta näihinkin muistoihin palaan. Kerron kuitenkin vielä yhden New York -tarinan, johon myös liittyy vaalea kaunis takki, tosin eri takki kuin YK-reissullani. Silloin tällöin New Yorkissa käydessäni pistäydyin myös Finnairin toimistossa lukemassa Hesaria. Taas kerran olin Viidennellä Avenuella matkalla sinne. Päälläni oli vaalea ulsteri, joka sekin oli lahja Amerikan äidiltäni. Kai hänen mielestään olin varsinainen resupekka, kun hän jatkuvasti toi firmasta minulle vaatteita. Jostain halpahallista olin ostanut leveälierisen yksinkertaisen hatun, jossa oli kapeita punaisia ja valkeita raitoja. Hatun lierin käänsin veikeästi, toispuolisesti pois kasvoilta. Takin alla minulla oli tummansiniset pitkät housut ja pusero, jossa sattumalta toistuivat Amerikan lipun värit ja kävelykenkäni olivat ajan muodin mukaiset, itse ostetut. Aurinko oli lämmittänyt aamun viileän kelin ja kävelin hitaasti tungoksessa. Ohitseni marssi reippaasti useamman henkilön ryhmä, joka puhui suomea – ja puheenaihe olin minä! Totesivat, että kyllä ne amerikkalaisetkin naiset voivat joskus olla tyylikkäästikin pukeutuneita… Poppoo meni edelläni ja paineli pian Finnairin ovesta sisään. Jatkoin matkaani, sillä en halunnut rikkoa heidän illuusiotaan lukemalla Hesaria heidän edessään ja – kenties – puhumalla suomea savolaisittain viäntäen.