Herään aamuun virkeämpänä kuin pariin viikkoon. Kahvia keitellessäni kuvaan lähes pimeässä lintupuhvetissani ruokailevaa närheä. Kuuntelen televisiosta uutisia, joita en oikeasti haluaisi kuulla. Puhtaan pyykin korista kaivan äskettäin kirpparilta hankkimani vaaleanpunaisen hupparin: se ilahduttaa tänään.
Petaan sängyn. Se onkin ollut avoinna monta päivää. Ja minä lämpöisessä yöasussa, joulusukat jalassa sen uumenissa. Jos olen istunut jossain muualla, niin harteilla on ollut lämmikkeenä torkkupeitto tai –viltti. Vilukissa, kun olen. Ja viime aikoina olen palellut entistä enemmän. Lämmittänyt saunaakin vain sulattaakseni itseni uhkaavasta ikiroudasta. Ja yskinyt, yskinyt ja niistänyt. Himskatistako tämän flunssan kehitin.
Väsyinkö matkasta? Vai purkautuiko pitkään jatkunut stressi? Vai..? Vai oliko kyseessä korona? Aikaisemmin hankittu koronakotitesti on tullut hätäpäissä käytettyä jossain vaiheessa eikä ole tuntunut tarpeelliselta hankkia uutta tilalle. Eikä ollut ketään joka olisi sellaista lähtenyt tuomaan tai hakemaan. Eikä minnekään terveyskeskukseen voi nykyään noin vain törmätä aprikoimaan, että oisiko tämä vai eikö oisi. Kuin Hamlet ikään… Sitä on joskus niin yksin.
Olen nukkunut paljon. Yöt ja päivät ovat menneet sekaisin. Syönyt iltapalaa aamulla kello neljä ja nauttinut aamuteetä myöhään iltapäivällä. Voinut toisina päivinä paremmin kuin toisina. Mutta nyt olen hereillä. Olo on virkeä. Melkoisen ainakin. Kyllä tämä tästä. Luontainen optimismini ja positiivisuuteni ovat vironneet. Tänään teen pitkästä aikaa lämpimän ateriankin itselleni lounaaksi. Valmistan kickhernekeittoa, jossa on paljon valkosipulia. Voe tokkiisa kun on hyvvee…
Keittiössä touhutessa tulee väkisinkin tarkkailleeksi lintujen puuhaa puhvetissa. Ovat siinä aivan äärellään, ison ikkunan takana. Ja varsinkin nyt kauden alussa, tahtoo tehdä mieli vilkaista vähän väliä, että kuka siellä nyt. Tänään on aamuisen ruokailijan lisäksi käynyt vakivieraiden eli talitinttien ja mustarastaan seurana ainakin tikat eli käpy- ja harmaapää-. Päivällä pihalla pyrähtelee- suurehko lauma pikkulintuja, pikkuvarpusiksi ne katson, mutta voivat ne tai osa niistä olla jotain muutakin sorttia. Lintutuntemukseni on aika onnetonta ainakin verraten taitavaan veljeeni ynnä useisiin serkkkuihini, jotka tunnistavat linnun kun linnun tuosta vain – vaikeuksitta. Ai niin, orava on vieraillut myös.
Olen tänään pirteästi tehnyt jo töitäkin ja hoidellut firman asioita, mutta lisävauhtia tarvitaan. Pää on täynnä ideoita ja mielessä lista hoidettavia käytännöntoteutuksia.
Juuri kun ajattelin hellittää tältä päivältä ja heittäytyä lepäämään, soi puhelin ja minulle tarjotaan koiraa. Joko hoitoon joksikin aikaa tai vaikkapa omaksi, jos siltä sitten tuntuu. Edellinen koirani kuoli yllättäin jo ennen kuin muutin tänne maalle. Olin haaveillut, että sitten yhdessä lenkkeilemme metsissä kuten teimme Hämeessä asuessani. Lapinkoira kun oli, pysyin minäkin hyvin liikkeellä. Nyt ois tarjolla kettuterrieri. Reipas koira sekin, joten vähän arveluttaa.
Toishan se koira muutosta menoon, mutta kenties ei sellaista muutosta kuin haluan ja olen jo tovin suunnitellutkin. Mutta tulevista tuonnempana.
Nyt on jokin kuuma juoma paikallaan. Ja masuun mahtuu myös jotain pientä ja keveää. Ja oisko nyt sopiva hetki uppoutua toviksi tuoreimpaan kirjahankintaani. Olen säästänyt sitä kuin herkkua ikään. Monien suositusten innoittamana hankin matkaltani Delia Owensin kirjan Suon villi laulu, mutta alkuperäiskielisenä eli Where the Crawdads Sing. Englanti kun on minulle ns. toinen kotimainen eiku toisen kotimaani ensimmäinen kieli.
On ilo tuntea voimiensa palautuvan. Päästä taas kunnolla kiinni tekemiseen, elämään. Olen kiitollinen ja odotan tulevia käänteitä innolla. Sekä niitä, jotka ovat aivan käden ulottuvilla, että niitä, jotka vasta muotoutuvat huomisen viitan varjoissa.
Tarkoitukseni oli kuvata talitinttiä, mutta käpytikka päätti tulla mukaan.