Saman taivaan alla

Katselen eilen illalla ottamiani ”taivaskuvia” aamusilmin ja uusin miettein. Jokaisesta kuvasta saisi oman tarinansa. Osa olisi silkkaa mielikuvitusta osa toteen pohjautuvaa…

Kun katselen taivaalle niin pilvien kuin tähtienkin täyttämälle, mietin Saara Cantellin viehättävää elokuvaa Tähtitaivas talon yllä. Filmi kertoo kolmen sukupolven naisten tarinan samassa itäsuomalaisessa maalaistalossa. Löydän siitä myös joitain yhtymäkohtia omaan elämääni.

Jos piirrän kotini ympärille ympyrän, jonka säde on 10 km, niin runsaasti historiaani löytyy tuolta alueelta. Mummoni Anna jäi miehensä kuoltua keuhkotautiin yksin neljän lapsensa kanssa. Nuorin, äitini, oli vain muutaman vuoden ikäinen. Elämä oli niukkaa, asuttiin ns. toisten nurkissa ja tehtiin kovasti työtä. Äidilläni oli kaksi sisarta ja yksi veli ja jokainen heistä vuorollaan – heti, kun ”kynnelle kykeni” – lähti töihin suuriin maalaistaloihin.

Äitini ensimmäinen työpaikka pikkupiikana on vain muutaman kilometrin päässä kotoani. Komea talo vieläkin. Jossain ”nurkkatansseissa” (puimaloissa tai muissa yksityisissä tiloissa pidetyt ”luvattomat” kyläviulistin/-hanuristin tahdittamat karkelot) muutaman kylänvälin päästä metsän läpi tullut nuori mies kiinnitti huomionsa kepeästi tanssivaan, ujoon kaunottareen ja vei hänet aikanaan lastensa äidiksi.

Vaihtoehtoinenkin tarina oli tarjolla. Ädilläni näet oli erinomaisen kaunis lauluääni ja hän jo pikkutyttönä mm. avusti opettajaa aamuhartauksissa virsiä esilaulamalla. Opettaja tarjoutui maksamaan äitini koulutuksen, mutta tyttö ei rohjennut lähteä. Vai tuliko mies metsästä sotkemaan kuvioita? Minkä äänen maailman laululavat menettivätkään! Ääntä ei meille jälkeläisille suotu, kiitos isän olemattomien musiikkigeenien. Ehkäpä äiti joskus katui nuorena tekemäänsä päätöstä, ainakin hän innolla kannusti menemään, tekemään, oppimaan, näkemään ja kokemaan. Vieläkin kuulen ne neuvot.

Tämän taivaan alla edesmenneet naissukupolvet tekivät työtä ja rakastivat, tämän taivaan alla kerron heidän tarinoitaan. Ja omaani, joka on eräällä lailla päätepiste, sillä jälkeläisiä minulla ei ole.

P.S. Eikös vain ensimmäisen kuvan pilvet näytäkin joltain hyväntuuliselta peikolta…!?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.