Eilisen (8.3.2022) naistenpäivän tuoksinassa mieleeni nousi ajatuksia omasta naiseudestani ja sen taustoista. Ensimmäisen kerran tunsin olevani nainen, niin sen hyvässä kuin pahassakin mielessä, oheisen kuvan oton yhteydessä. Kerronpa lisää.
Perheemme eli vanhemmat, veljeni ja minä, asuimme Rötikössä, silloisessa Riistaveden kunnassa. Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä pihaan pyöräilee mies, jolla oli suuri laukku tarakallaan. Lähemmin tarkastellen miehen toinen käsi näyttää oudolta, se on musta. Keinokäsi. Tämä mies, Jaatinen hänen nimekseen muistan, on kiertävä valokuvaaja. Isältäni hän kyselee, että olisiko tarvetta ottaa perheestämme valokuvia.
Vanhempani hetken pohdittuaan päättävät, että lapsista voisi ottaa kuvia, kun tuo tyttökin on syksyllä aloittamassa koulutien… Siinä vaiheessa veljeni kirmaa metsään eikä häntä sieltä millään uhkailulla eikä maanittelulla saada takaisin ennen kuin Jaatinen on poistunut. Jään uteliaana paikalle. Valokuvaaminen on perheessämme harvinaista ja kuvittelen, että saan pukea päälleni koulua varten äskettäin hankitun kauniin mekon ja poseerata kuin prinsessa konsaan. Haaveet haihtuvat nopsaan, kun äitini vaatteiden vaihdon ja tukan laiton yhteydessä ottaakin esiin kuvan vaatteet. Visuaalinen silmäni riitelee asukokonaisuutta vastaan: kahta erilaista ruutua, kukkia – puhumattakaan värien sinfoniasta tai siis kakofoniasta! Punaista, vihreää, tummaa violettia yms. Ja lisäksi kangastilkuista tehty liivihame/hihaton mekko on mielestäni liian pieni. Varsinkin kun se alle pitää ahtaa vielä pusero! Ja näkeehän sen: vyötärö nousee aivan liian ylös ja niin tekee helmakin… Äitin mielestä riittää, kun on puhdasta päällä.
Siinä sitten seison risuisella pihallamme – Risuharjuksi oivasti nimetyllä – taustalla navetta ja tunkio, jotka onneksi rajautuvat pois kuvasta, paljain jaloin, kintut täynnä itikanpuremien aiheuttamia paukamia, ahtaassa vaatteessa, joka on mielestäni kaikin puolin väärä. Äitin kanssa käyty vaatetaisto on saanut naamani mutrulle ja uhalla vedän sitä vielä enemmän kurttuun. Valokuvaaja Jaatinen tähtäilee kamerallaan – ja alkaa lirkutella minulle! Hän lepertelee, puhuu niitä näitä, kehuu, hymyilee… Yrittää kaivaa esiin naurua tai edes hymyä kasvoilleni. Ja minä synkistyn entisestään, sillä juuri sillä hetkellä vielä uinuva naiseuteni pulpahtaa pintaan: minulle ei puhuta noin, joutavia, tyhjänpäiväisiä sanoja. Tiedostan, että toisena osapuolena on mies, joka yrittää vilpillisillä sanoillaan saada minulta jotain. Ja vasten tahtoani! En suostu taipumaan ja Jaatisen on nieltävä ammattiylpeytensä. Hän on pakotettu – vanhempieni luvalla – ottamaan minusta kuvan, joka ei varmasti saa paikkaa hänen onnistuneiden otosten esittelykansiossaan!
Tai Anneliksihan minua silloin useimmat itse asiassa kutsuivat.